torstai 25. lokakuuta 2012

Neljä pientä elefanttia.

Olen viettänyt hauskoja hetkiä.
Istahtaessani  kesken tavallisten arkipuuhieni, tai illalla katsoessamme kanava TV7:n hyviä ohjelmia, virkkaamaan,  syntyy jotain kivaa, tällä kertaa pikkuotus,  elefantti. Se on syntynyt omien aivojen ja käden yhteistyönä. Muotoa virkkaukseen tulee työn  edetessä.  Isäelefantti, äitielefantti, ja kas vain, tietysti lapset! Katsoin googlen kuvahausta yhden ainoan asian: elefantin korvat. Yritin hahmottaa, millaiset ne ovat. Huomasin, että kullakin on erilaiset korvat. Yhtenäisyyttä korvien muodossa en löytänyt eri elefanteilta. Siispä näilläkin on kullakin ”omat korvat”.  
Se täytyy tässä välissä todeta, että en tosiaankaan virkkaa päätyökseni, vaikka siltä tuntuu. On aina etsittävä pieni väli, että voi ottaa käsityön käteen kaiken muun touhuilun keskellä.


Elefantti on sosiaalinen eläin, sitä olen usein ihaillut luontofilmejä katsoessa. Kuinka ne huolehtivat laumassa pikkuisistaan, kun nämä kulkevat pitkiä matkoja vaikeissa maastoissa ja autiomaissa. Pikkuinen kulkee ajoittain suorastaan aikuisen alla turvassa. 
Kun elefantti kuolee, lajitoverit tulevat, ja pitkiäkin aikoja valvovat ruumiin äärellä. 



Tämä elefanttipopulaation sosiaalisuus puhuttelee aina, ja toivoisi, että se olisi pienenä esimerkkinä meille suomalaisille,  yhteisönä ja kansana.
Välittäminen, toisista huolehtiminen, ei vain omaisista, vaan vaikkapa vastaantulevasta naapurista ja puolitutusta, tervehtimällä, katsomalla silmiin, hymyilemällä, kyselemällä kuulumisia. Se voisi olla ihan uuden kulttuurin omaksumista, ja laajalle levitessään se voisi vaikka parantaa tätä pahoinvoivaa kansaa, ja se voisi  alkaa minusta.   



Tässä kaikki virkkaukset tältä kesältä ja syksyltä. Paitsi että kuvasta puuttuu yksi kissa, kilpikonna ja kaksi hiirtä. Ne olen antanut pois, kun pyydettiin, en olisi kyllä oikein raaskinut, mutta ajattelin, että teen tilalle. Kuitenkin pelkään, että niillä on uusissa perheissä ikävä tänne muitten pariin. Pitää pyytää joskus käymään, vaikka se kyllä voisi jopa lisätä niiden ikävää, kun näkee välillä.


Olen sanonut syksystä, että se on luovuuteni parasta aikaa. Tämäkään syksy ei pettänyt. En tiedä miten sen voi selittää, mutta kun syksy tulee, alkaa joku luovuuden lähde pulppuilla sisälläni, ja silloin syntyy uutta…..
Kiitos kun jaksoit katsoa, ja välitetään toisistamme!
-Airi-




perjantai 12. lokakuuta 2012

Vaiheita ja valmista

Kesä on mielessä ja kuvina, vaikka syksy on parhaillaan kääntymässä talveksi. Räntää ja lunta luvataan jo säätiedotuksissa. Ystäväni pyysi minua tekemään alla olevasta tekstistä huoneentaulun. Tekemisen vaiheet on joskus kiva kuvata.

Vaihe 1. Teksti on paras tehdä ensin, mahdollisten kirjainvirheiden takia, silloin ei koko maalausta tarvitse tehdä uusiksi. 

Vaihe 2. Mieheni kaipasi tähän "valmiiseen" jotain lisää, joten tein pientä somistusta  tekstin ympärille, seuraavassa kuvassa.

Vaihe 3. Valmista tuli. En tiedä vielä huoliiko tilaaja, kun ei ole vielä nähnyt. Jos ei, niin pidämme itse.


Tässä näkyy, että kuvioihin on ilmaantunut "isäkissa" kokoharmaa yksilö. Saman harmaa kissa oli meillä lapsuuskodissa aikoinaan. 
Aloin virkata myös tähteistä joulupalloja. Puolivalmis pallo odottaa tekijäänsä. 
Puolivalmiina oleminen on mietityttänyt, ja mieleeni välähti psalmin jae: Herra, vie minun asiani päätökseen, Herra, sinun armosi pysyy iankaikkisesti, älä jätä kesken kättesi työtä. Siihen voi luottaa, että Hän pitää meistä huolen, ja vie meissä työnsä päätökseen!


Tässä   vielä kuva lopullisesta hiiriperheestä. Täydet 10. Siihen on hyvä päättää, kunnes......taas....ehkä...... joskus lisää.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Viulua ja hiirijuttua

Ihmiselle tulee vuosien karttuessa mieleen menneitä ihania juttuja. Niinpä olen yhä useammin kaivanut viuluni esiin, ja alkanut soitella ja treenata taitojani. Nuorempana soittelin enemmän, kunnes piano vei mennessään.

Isäni oli rakennellut viuluja nuorena, mutta niistä ei ollut hänelle itselleen jäänyt yhtään, joten hän vanhana miehenä alkoi rakennella viuluja, taisi tehdä neljä, joista yksi on minulla. Sekin soi kauniisti. Pitkän soittamattoman jakson aikana, säilytyksessä, siihen oli tullut pari halkeamaa, joita joku vihtiläinen korjaajaharrastelija välillä liimasi, mutta huonosti. Halkeamat etenivät. Nyt sain sen asiantuntijan korjattavaksi Helsinkiin. Saan hakea sen kuukauden päästä. Nyt sain siskoltani lainaksi viulun, joten soitto jatkuu.

 Matkalla Espoossa hämmästyimme voimakkaan sinistä taivasta. Sen väri ei ihan yhtä voimakkaana näy tässä kuvassa. Syksyn värit ovat lumoavia. Olen sen kerta toisensa jälkeen saanut todeta.


Meillä on taloyhtiössä menossa hiirijahti. Meillä ei ole niitä otuksia näkynyt, vaikka ne vaivaavat joitakin asukkaita. 
Nämä hiiret ovat onnekkaita, kun saavat olla hyvässä perheessä, joka lisääntyy iloisista yksilöistä.


Annoin ensiksi tekemäni kissan pyynnöstä hyvään perheeseen, ja tämä valkosävyinen on tehty sen tilalle, ja kuten on tapanani, teen kaverin, niin on rattoisampaa, siitä syystä siis syntyi tämä harmaa veitikka. Harrastuksia mielen iloksi siis onneksi riittää, kun välillä tuntuu, että elämä menee liian yksitotiseksi.